Miten minusta tuli terapeutti?

Varmaan kaikki alkoi lauantai… vai oliko se sunnuntaivekkarista? Jaha nopealla Googlettamalla, niin sehän oli Sunnuntaivekkari – upea ohjelma 😄 Hetkinen niin olen ollut 97 vuonna joku jo kuitenkin 11-vuotias. Selkeä kohderyhmä.

https://areena.yle.fi/1-50174507

Muistan vieläkin sen fiiliksen. Juontajien rauhalliset äänet. Ja se tapa, jolla ohjelman vetäjät selvittelivät toisten ihmisten elämiä. Siinä oli jotenkin jotain hyvin vagitsevaa, rauhoittavaa ja samalla valtavan mielenkiintoista. Että tässä nämä ihmiset nyt yhdessä yrittävät ymmärtää, mitä toiselle on tapahtunut. Se veti minua puoleensa, vaikka en silloin osannut ajatella sitä mitenkään “terapeuttisena”.

Samaan aikaan minulla oli kuitenkin toinen suuri haave: teatteri 🎭Ja siis Oscar puhe on tottakai jo aikoja sitten kirjoitettu, että siis jos sitä vielä joskus tarvitsee 😄

Harrastin teatteria koko lapsuuteni ja nuoruuteni, mutta psykologia kulki koko ajan siinä rinnalla 🧠 Luin kaikki lukion psykologian kurssit ja kirjoitin psykan. Haaveilin psykan opinninoista, mutta sitten urpona uskoin opoa, joka sanoi, ettei psykologiaan voi hakea, jos on heikko matematiikassa. Ja siis minähän olin enemmän kuin heikko, umpisurkea.

Jälkikäteen ajatellen olisi ehkä kannattanut tutustua asiaan, koska kyse oli tilastomatematiikasta – ja siinä olinkin sitten hyvä. Mutta ei tullut haettua psykalle. Sen sijaan hain Teatterikorkeakouluun 🎭 Suomen vaikeimpaan kouluun päästä.

Ja hain. Ja hain. Ja hain.Monta vuotta pääsykokeissa. Olikohan yrityksiä jopa enemmän kuin Mikko Kivisellä – eli yli kymmenen 😄 Mutta ei vain auennut. Silti teatteri pysyi elämässä koko ajan, ja käytin siihen kaiken vapaa-ajan töiden ohella.

Opiskelin siinä sivussa restonomiksi, koska tykkään matkustella. (Joo, en tajunnut silloin, että eihän siinä itse matkustella – vaan muut matkustavat.) En koskaan tehnyt niitä töitä, koska innostuin sosiologiasta 📚 ja hain valtiotieteelliseen. Pääsin toisella yrittämällä ja rakastuin sosiologiaan. Se on edelleen yksi lempiaiheistani.

Työllisyys alkoi kuitenkin mietityttää, ja hain sosiaalityön maisteriin. Ajattelin sen olevan järkevä lisä. Innostuinkin erityisesti lastensuojelusta. Työ oli merkityksellistä, mutta maailma alkoi kuormittaa liikaa henkisesti. Niinpä hakeuduin esihenkilötyöhön, josta pidin todella paljon.

Ja silti – se lapsuuden haave terapeuttina olemisesta ei jättänyt rauhaan 🌱

Hakeuduin ensin psykoterapeuttikoulutukseen valmentaviin opintoihin ja sen jälkeen ratkaisukeskeiseen lyhytterapiaan. Se tuntui heti omalta. Niin omalta, että päädyin hakemaan psykoterapeutiksi 🛋️ En edes ollut ihan varma, miten koko koulutuksen rahoitan, koska en oikein uskonut pääseväni sisään, kun en ole psykologi.

Mutta niin vain pääsin. Ja koulu on ollut aivan minua. Se on antanut enemmän kuin mikään aiempi koulutus. Olen myös huomannut, kuinka uskomattomalla tavalla teatterimaailma ja terapiamaailma kohtaavat. Kuinka paljon näissä kahdessa on samaa.

Tässä kohtaa joku saattaa miettiä, että olen puhunut paljon koulutuspolusta, mutta missä on se omakohtainen halu juuri terapeutiksi. Onhan sitä matkalle sattunut paljon.

Koen terapeuttina, ettei minun tarvitse kertoa omaa mielenterveyshistoriaani. Se tuntuisi jotenkin asiakkaalta tilaa vievältä. Tarvitseeko terapeutista tietää kaikkea? On erikseen kokemusasiantuntijat – minä en ole sellainen, vaan ammattilainen, joka tekee työtään teorian tukemana.

Sen verran voin kuitenkin sanoa, että kyllä sieltä sitä traumaakin löytyy. Ja paljon puhumattomuutta. Matkan varrelta saatuja diagnooseja ja terapiapolkuja. Ne ovat tärkeitä tässä työssä, koska ne lisäävät ymmärrystä ja oman itsen tuntemusta. Mutta aina on tärkeintä muistaa, että jokaisen kokemus on subjektiivinen.

Terapiassa tarkastellaan jatkuvasti sitä, mikä herää minussa ja mikä on asiakkaan tuottamaa. Ei voi ajatella, että koska terapeutti on itse kokenut masennuksen, hän tietäisi täsmälleen, miltä toisesta tuntuu. Se on vaarallinen tie.

Jokaisella on oma polkunsa. Terapeutin paikka on ei-tietämisen asemassa – tutkitaan yhdessä. Jos terapeutti alkaa liikaa olettaa oman historiansa kautta, jää helposti paljon kuulematta ja kohtaamatta sitä, mitä asiakas oikeasti tuo. Ja hänhän on terapian päähenkilö.

Ehkä tällä haluan selittää, miksi minulle on haastavaa avautua kovin henkilökohtaisesti esimerkiksi nettisivuillani. Haluan jättää suurimman tilan asiakkaalle. Mutta eivät nämä asiat välttämättä ole toisiaan poissulkevia.

Jollekin voi olla tärkeää, että terapeutilla on myös omakohtaisia elämänkokemuksia.En tiedä. Mitä mieltä sinä olet? Kuinka paljon haluat tietää terapeutistasi?