Mitä tunteissamme oikeastaan tapahtuu? 💭

Olen aikamoinen jankuttaja terapiassa, että mutta mitä tunsit, missä tunsit, miten tunsit. Tällä on syynsä, nimittäin tunteet tavallaan toimivat kompassina tässä elämässä. Niitä kannattaa kuunnella, mutta se voi olla hyvin haasteellista. Nimittäin ne myös kietoutuvat toisiinsa.

Esimerkiksi joskus olemme vihaisia, mutta tunnemmekin päällimmäisenä ahdistusta. Joskus olemme loukkaantuneita, mutta vetäydymme. Joskus taas reagoimme toiseen ihmiseen tavalla, jonka voimakkuutta emme itsekään oikein ymmärrä.

Tunteita voikin ajatella paljon laajempana tapahtumana kuin yksittäisenä tuntemuksena. Niihin kietoutuvat kehon reaktiot, ajatukset, aikaisemmat kokemukset, toimintaimpulssit sekä se, mitä meidän ja toisten ihmisten välillä juuri sillä hetkellä tapahtuu.

Tunteella on tehtävä 🧭

Tunteet eivät ole turhia tai satunnaisia reaktioita. Niillä on tärkeä tehtävä siinä, miten ihminen suuntautuu ympäristöönsä.

Pelko voi auttaa tunnistamaan mahdollisen vaaran ja valmistaa suojautumaan. Viha voi kertoa rajojemme rikkomisesta tai kokemastamme epäoikeudenmukaisuudesta ja antaa energiaa puolustautumiseen. Suru puolestaan liittyy usein menetykseen ja auttaa meitä sopeutumaan siihen, että jotakin tärkeää ei enää ole. Itseasiassa koen, että viha on ehdottomasti väärin ymmärretyin tunne ja oma sellainen lempi lapsi. Agressio nimittäin on todellakin voima, jolla päästään eteenpäin.

Tunteet antavat meille tietoa siitä, miten koemme tilanteen ja mitä se meille merkitsee.

Samalla ne valmistavat meitä toimimaan. Pelko voi saada vetäytymään, viha puolustamaan itseämme ja suru pysähtymään menetyksen äärelle tai etsimään lohtua.

Tunteet vaikuttavat myös ajatteluumme, muistiimme ja päätöksentekoomme. Lisäksi ne kommunikoivat toisille ihmisille. Ilmeemme, äänenpainomme, asentomme ja käyttäytymisemme kertovat jatkuvasti jotakin siitä, mitä meissä tapahtuu – joskus jo ennen kuin osaamme itse pukea kokemustamme sanoiksi.

Tunne ei synny vain tästä hetkestä

Sama tapahtuma ei herätä kaikissa ihmisissä samanlaista tunnetta.

Tähän vaikuttaa se, että tulkitsemme nykyhetkeä myös aikaisempien kokemustemme pohjalta. Tunteemme ja tapamme reagoida ovat muovautuneet elämänhistoriamme ja ihmissuhteidemme aikana.

Tämä on ehkä se haasteellisin meidän ymmärtää muissa ihmisissä. Miiittää ihmettä tuossa toisessa tapahtui, että se lähti noin reagoimaan?

Mutta ei yhtään niin outoa, jos esim. ajatellaan esimerkiksi ihmistä, joka on lapsuudessaan oppinut, että suuttumuksen näyttäminen johtaa torjutuksi tulemiseen, konfliktiin tai läheisen ihmisen vetäytymiseen. Tai jopa väkivaltaan.

Aikuisena hänen rajojaan rikottaessa luonnollinen ensimmäinen reaktio saattaa edelleen olla viha. Mutta vihan rinnalle voi nousta hyvin nopeasti toinen tunne: esimerkiksi pelko, häpeä tai ahdistus.

Lopulta ihminen ei välttämättä edes huomaa olevansa vihainen.

Hän huomaa vain ahdistuksen.

Aikaisemmin tällainen tapa reagoida on saattanut olla hyvin ymmärrettävä. Lapselle yhteyden säilyttäminen tärkeään aikuiseen voi olla tärkeämpää kuin oman suuttumuksen ilmaiseminen. Oman tunteen vaimentaminen on voinut auttaa säilyttämään läheisen suhteen.

Tai se on jopa voinut pitää sinut hengissä.

Aikuisuudessa sama toimintatapa voi kuitenkin alkaa rajoittaa ihmistä.

Tunteilla voi olla kerroksia 🧅

Se tunne, jonka ensimmäisenä huomaamme, ei siis välttämättä ole koko tarina.

Tunteiden yhteydessä voidaan erottaa esimerkiksi ensisijaisia ja toissijaisia tunnereaktioita.

Ensimmäisen kokemuksen päälle voi nousta toinen tunne, joka peittää alleen jotakin vaikeammin kohdattavaa.

Kuvitellaan, että läheinen ihminen sanoo jotakin loukkaavaa.

Ensimmäinen kokemus voi olla:

"Tuo sattui. Olen sinulle pettynyt."

Haavoittuvuuden näyttäminen saattaa kuitenkin tuntua liian vaaralliselta. Sen sijaan esiin nousee viha:

"Sinä et koskaan ajattele ketään muuta kuin itseäsi!"

Toisella ihmisellä prosessi voi mennä päinvastaiseen suuntaan. Hän kokee ensin vihaa, koska hänen rajojaan on rikottu. Koska viha tuntuu hänestä kielletyltä tai vaaralliselta, sen päälle nousee ahdistus. Hän alkaa epäillä itseään, selittää toisen käyttäytymistä ja miettiä, tekikö itse jotakin väärin.

Siksi omien tunteiden tutkimisessa kiinnostava kysymys ei aina ole pelkästään:

Mitä minä tunnen?

Joskus kannattaa kysyä myös:

💭 Mitä tapahtui juuri ennen tätä tunnetta?

Miksi joskus pakenemme omaa tunnetta?

Ihmisellä on ymmärrettävä taipumus pyrkiä pois epämiellyttävistä kokemuksista.

Jos jokin tunne, ajatus, muisto tai kehollinen kokemus tuntuu liian vaikealta, sitä voidaan alkaa vältellä. Tätä voidaan kutsua kokemukselliseksi välttelyksi.

Välttely voi olla hyvin hienovaraista.

Vaihdamme aihetta juuri silloin, kun keskustelu lähestyy jotakin kipeää.

Alamme analysoida kokemustamme sen sijaan, että pysähtyisimme tuntemaan sitä.

Naurahdamme kertoessamme jostakin surullisesta.

Sanomme: "Ei se oikeastaan haitannut", vaikka kehossa tuntuu aivan toisenlaiselta.

Saatamme myös yrittää olla ajattelematta asiaa lainkaan.

Välttäminen toimii usein ainakin hetkellisesti. Kun vaikeasta kokemuksesta pääsee pois, olo helpottuu.

Juuri tämä helpotus voi kuitenkin vahvistaa välttämistä. Seuraavalla kerralla mieli yrittää vielä nopeammin pois saman tunteen ääreltä.

Vähitellen voi käydä niin, että ihminen menettää yhteyttä siihen, mitä hän alun perin tunsi – ja samalla myös siihen, mitä hän olisi tarvinnut.

Miksi käyttäydyn eri ihmisten kanssa niin eri tavalla? 🎭

Saatamme ajatella minuuttamme melko pysyvänä: minä vain olen tällainen.

Silti moni tunnistaa itsessään sen, että erilaisissa ihmissuhteissa meistä tulee esiin hyvin erilaisia puolia.

Työelämässä ihminen voi olla itsevarma ja pitää rajoistaan hyvin kiinni. Läheisessä ihmissuhteessa hän saattaakin huomata mukautuvansa ja pelkäävänsä toisen pettymystä.

Ystävien kanssa omien tarpeiden ilmaiseminen voi olla helppoa, mutta vanhempien seurassa ihminen huomaa muuttuvansa jälleen hiljaiseksi tai kiltiksi.

Eri tilanteissa meissä voivat siis aktivoitua erilaiset tavat kokea itsemme suhteessa toiseen.

Näiden taustalla voivat olla aikaisemmissa ihmissuhteissa syntyneet käsitykset itsestämme ja toisista:

"Jos sanon, mitä tarvitsen, toinen suuttuu."

"Minun täytyy pärjätä itse."

"Jos olen eri mieltä, minut hylätään."

"Minua ei kuitenkaan kuunnella."

Kun nykyhetken tilanne muistuttaa jollakin tavalla aikaisemmasta kokemuksesta, tällainen malli voi aktivoitua nopeasti.

Silloin emme välttämättä reagoi ainoastaan siihen, mitä toinen ihminen sanoi juuri nyt. Reaktiossamme voi olla mukana myös paljon aikaisempaa historiaamme.

Tunteet eivät tapahdu vain meidän sisällämme 🫶

Tunteista puhutaan usein ikään kuin ne olisivat yksilön sisäisiä tapahtumia: minä olen vihainen, sinä olet surullinen.

Todellisuudessa säätelemme tunteitamme jatkuvasti myös suhteessa toisiin ihmisiin.

Toisen rauhallinen ääni voi rauhoittaa meitä. Toisen jännittyneisyys voi saada oman kehomme valpastumaan. Hymy voi kutsua lähemmäksi, kun taas katseen välttäminen voi herättää epävarmuutta.

Tunteet voivat myös tarttua.

Toisen ahdistus voi tehdä meistä levottomia. Ärtynyt ääni voi herättää meissä puolustautumista. Oma puolustautumisemme voi puolestaan lisätä toisen ärtymystä.

Näin ihmisten välille voi syntyä vuorovaikutuskehiä.

Toinen vetäytyy → toinen yrittää päästä lähemmäksi → ensimmäinen kokee lähestymisen painostavana ja vetäytyy lisää → toinen hätääntyy ja yrittää entistä voimakkaammin.

Hetken kuluttua kumpikin reagoi jo toisen reaktioon, ja alkuperäinen tunne tai tarve on saattanut kadota näkyvistä.

Täydellinen yhteys ei ole hyvän ihmissuhteen mittari ❤️‍🩹

Ihmisten välinen vuorovaikutus ei ole jatkuvaa täydellistä yhteensopivuutta.

Emme voi aina tietää, mitä toinen tarvitsee. Tulkitsemme väärin. Sanomme väärällä tavalla. Reagoimme liian voimakkaasti tai vetäydymme juuri silloin, kun toinen olisi tarvinnut yhteyttä.

Hyvän suhteen ei tarvitse tarkoittaa sitä, ettei näin koskaan tapahtuisi.

Merkityksellistä voi olla se, mitä tapahtuu sen jälkeen.

"Taisin ymmärtää sinut väärin."

"Mitä sinussa tapahtui äsken?"

"Voimmeko palata siihen?"

Yhteys voidaan löytää uudelleen.

Terapiassa tunteita voidaan tarkastella siinä hetkessä, kun ne tapahtuvat

Myös terapiassa tunteet tapahtuvat kahden ihmisen välillä.

Terapeutti ei ole täysin ulkopuolinen tarkkailija. Asiakas vaikuttaa terapeuttiin ja terapeutti asiakkaaseen.

Jos asiakas vetäytyy vaikean asian äärellä, terapeutti saattaa huomata yrittävänsä entistä voimakkaammin päästä lähemmäksi asiakkaan kokemusta. Asiakkaasta tämä voikin tuntua painostavalta, jolloin hän vetäytyy lisää.

Tällaisessa hetkessä tapahtuu jotakin terapeuttisesti kiinnostavaa.

Asiakkaan tuttu tapa olla suhteessa toiseen ihmiseen ei ole enää vain asia, josta terapiassa puhutaan.

Se alkaa tapahtua terapiasuhteessa tässä ja nyt. Ja tämä on minun erityinen mielnekiinnon kohde myös. Missä muussa paikassa voi todella tarkastella turvassa omia kokemuksia, mitä tuo toinen minussa herättää ja miksi? Mitä tässä tapahtuu?

Myös terapeutin tunteet ovat osa vuorovaikutusta

Koska kyseessä on kahden ihmisen kohtaaminen, terapeutin on tärkeää pystyä tarkastelemaan myös omia reaktioitaan.

Miksi huomaan yrittäväni näin kovasti?

Miksi minulle tulee tarve ratkaista tämä asiakkaan puolesta?

Miksi huomaan vetäytyväni?

Terapeutin oma tunne voi joskus antaa arvokasta tietoa siitä, mitä asiakkaan ja terapeutin välillä tapahtuu. Se ei kuitenkaan automaattisesti kerro totuutta asiakkaasta. Myös terapeutilla on oma historiansa, omat oletuksensa ja omat tapansa tulkita ihmisiä. Emme koskaan myöskään ole tässä terapeutteina valmiita, koska itseään ei voi täysin tuntea. Mikä on hieno asia! Ikuinen tutkimusmatka itseen ja asiakkaisiin.

Terapiassa ymmärrystä rakennetaan yhdessä.

Kun yhteys terapiassa katkeaa

Terapeutti voi ymmärtää väärin. Asiakas voi kokea, ettei häntä kuulla. Asiakas voi suuttua, vetäytyä, vaihtaa aihetta tai alkaa myötäillä terapeuttia, vaikka olisi oikeasti eri mieltä.

Tällaisia hetkiä voidaan kutsua terapeuttisen allianssin katkoksiksi.

Katkos ei automaattisesti tarkoita terapian epäonnistumista. Jos se huomataan, siitä voi tulla mahdollisuus pysähtyä:

💭 Mitä sinussa tapahtui juuri äsken?

Mitä tunsit? Mitä tapahtui kehossasi? Mitä ajattelit toisen tarkoittavan? Mitä olisit halunnut sanoa tai tehdä?

Näiden kysymysten kautta näkyvän reaktion alta voi löytyä jotakin tärkeää.

Vanha tunne voi saada uuden lopun ❤️‍🩹

Jos ihminen on esimerkiksi oppinut, että suuttuminen johtaa hylkäämiseen, terapeutille suuttuminen voi tuntua hyvin vaaralliselta.

Hän saattaa vetäytyä ja sanoa:

"Ei tässä mitään."

Jos tilanne voidaan kuitenkin huomata turvallisesti, tapahtuma voi tällä kertaa jatkua toisin.

Asiakas uskaltaa ehkä sanoa:

"Minusta tuntui, ettet kuunnellut minua."

Terapeutti ei hyökkääkään takaisin. Ei hylkää. Hän pysähtyy kuuntelemaan.

Silloin terapiassa ei pelkästään puhuta aikaisemmista ihmissuhdekokemuksista. Asiakas saa tässä hetkessä uudenlaisen kokemuksen suhteesta toiseen ihmiseen.

Hän voi huomata, että pettymyksen, vihan, tarpeen tai erimielisyyden voi ilmaista – ja yhteys voi silti säilyä.

Tunnetta ei aina tarvitse saada pois 🌱

Ehkä yksi tärkeimmistä asioista tunteiden kanssa työskentelyssä on ymmärtää, ettei vaikean tunteen tarkoitus aina ole kadota mahdollisimman nopeasti.

Joskus tunne tarvitsee ensin tulla huomatuksi.

Mitä se yrittää kertoa?

Mitä tapahtui juuri ennen sitä?

Mitä tarvitsen?

Onko tämä reaktio ennen kaikkea tästä hetkestä – vai tunnistaako jokin osa minusta tilanteessa jotakin hyvin vanhaa?

Kun tunteeseen voidaan suhtautua uteliaasti sen sijaan, että siitä pitäisi päästä välittömästi eroon, myös oma toiminnanvapaus voi lisääntyä.

💛 Tunne ei siis välttämättä ole ongelma, joka pitäisi poistaa. Se voi olla tärkeä reitti siihen, että ymmärrämme paremmin itseämme, tarpeitamme ja tapaamme olla suhteessa toisiin ihmisiin.

Lähteet

Muran, J. C., & Eubanks, C. F. (2020). Therapist performance under pressure: Negotiating emotion, difference, and rupture. American Psychological Association.

Muran, J. C., & Eubanks, C. F. (2020). From emotion to rupture. Teoksessa Therapist performance under pressure: Negotiating emotion, difference, and rupture (s. 51–71). American Psychological Association.

Safran, J. D., & Muran, J. C. (2000). Negotiating the therapeutic alliance: A relational treatment guide. Guilford Press.