Kiintymyssuhteet- Ja terapian vaikutus niihin

Ihmissuhteissa tapahtuu jatkuvasti pieniä katkoksia. Toinen ei vastaa niin kuin toivoimme, katsoo väärällä hetkellä puhelintaan, ymmärtää sanamme väärin tai vetäytyy juuri silloin, kun kaipaisimme yhteyttä.

Useimmiten nämä hetket menevät nopeasti ohi. Joskus ne kuitenkin herättävät yllättävän voimakkaan tunteen: Minua ei ymmärretä. Olen liikaa. Minut jätetään. Minun täytyy pärjätä yksin.

Lapsi oppii suhteissa, mitä toisilta voi odottaa

John Bowlbyn kiintymyssuhdeteorian keskeinen ajatus on, että lapsi tarvitsee turvallisen aikuisen, jonka puoleen hän voi kääntyä hädän hetkellä. Kun hoivaaja on riittävän saatavilla, sensitiivinen ja vastaa lapsen tarpeisiin, lapselle rakentuu vähitellen kokemus siitä, että toisiin voi turvautua. Turvallinen aikuinen toimii ikään kuin turvallisena tukikohtana, josta käsin lapsi uskaltaa tutkia ympäröivää maailmaa. (Bowlby, 1988, pp. 124–126.)

Näissä varhaisissa suhteissa lapsi muodostaa vähitellen käsityksiä myös itsestään:

Ovatko tarpeeni hyväksyttäviä? Saanko pyytää apua? Tuleeko joku luokseni, jos olen peloissani? Olenko rakastettava myös silloin, kun olen vihainen, surullinen tai tarvitseva?

Näistä kokemuksista rakentuu sisäisiä malleja siitä, millaisia minä olen, millaisia muut ihmiset ovat ja mitä läheisissä suhteissa yleensä tapahtuu.

Erilaiset kiintymyssuhdemallit 🌱

Ainsworthin ja hänen kollegoidensa tutkimusten pohjalta Bowlby kuvaa kolme keskeistä kiintymyssuhdemallia: turvallisen, ahdistuneen–ristiriitaisen ja välttelevän kiintymyssuhteen. Myöhemmissä tutkimuksissa tunnistettiin lisäksi disorganisoitunut eli jäsentymätön kiintymyssuhdemalli. (Bowlby, 1988, pp. 124–125.)

💚 Turvallisessa kiintymyssuhteessa lapsi voi luottaa siihen, että tärkeä aikuinen on saatavilla silloin, kun hän tarvitsee lohtua, suojaa tai apua. Kun lapsen ei tarvitse jatkuvasti varmistella aikuisen saatavuutta, hän pystyy myös suuntautumaan ympäröivään maailmaan, leikkimään ja tutkimaan sitä. Turvallisen kiintymyksen kehittymistä tukee hoivaajan sensitiivisyys eli kyky havaita lapsen viestejä ja vastata niihin riittävän johdonmukaisesti. (Bowlby, 1988, pp. 124–126.)

💛 Ahdistuneessa–ristiriitaisessa kiintymyssuhteessa lapsi ei voi olla varma siitä, saako hän aikuiselta apua silloin, kun sitä tarvitsee. Aikuinen saattaa toisinaan olla hyvin saatavilla ja toisinaan vaikeammin tavoitettavissa. Lapsi voi tämän vuoksi alkaa tarkkailla voimakkaasti aikuisen saatavuutta, takertua ja kokea voimakasta eroahdistusta. (Bowlby, 1988, p. 124.)

💙 Välttelevässä kiintymyssuhteessa lapselle puolestaan voi muodostua kokemus siitä, ettei avun tai läheisyyden hakemiseen vastata. Jos lohdun hakeminen johtaa toistuvasti torjuntaan, lapsi voi oppia vähentämään tarpeidensa näkyvää ilmaisemista. Ulospäin tämä voi näyttää vahvalta pärjäämiseltä ja itsenäisyydeltä, vaikka taustalla voi olla opittu tapa suojautua torjutuksi tulemiselta. (Bowlby, 1988, pp. 124–125.)

🧩 Disorganisoituneessa kiintymyssuhteessa lapsella ei ole yhtä johdonmukaista tapaa hakea turvaa. Lapsen käyttäytymisessä voi näkyä ristiriitaisuutta, hämmentyneisyyttä tai jähmettymistä. Hän saattaa esimerkiksi lähestyä vanhempaa mutta pysähtyä kesken liikkeen. Bowlbyn esittelemissä tutkimuksissa tällaista käyttäytymistä havaittiin muun muassa tilanteissa, joissa lapsen kasvuympäristöön liittyi vakavaa laiminlyöntiä tai kaltoinkohtelua sekä tilanteissa, joissa hoivaajalla oli omia käsittelemättömiä trauma- tai menetyskokemuksia. (Bowlby, 1988, p. 125.)

Kiintymyssuhdemallit eivät kuitenkaan ole diagnooseja eivätkä pysyviä persoonallisuuden leimoja. Etenkin varhaisessa vaiheessa kiintymyssuhde liittyy tiettyyn suhteeseen: samalla lapsella voi olla erilainen suhde eri hoivaajiin. Myös myöhemmät kokemukset voivat muuttaa tapojamme olla suhteessa toisiin. (Bowlby, 1988, pp. 126–127.) Ja huom, nämä mallit voivat myös sekoittua keskenään.

Menneisyys ei määrää loppuelämää

Bowlby ei nähnyt ihmisen kehitystä yhtenä ennalta määrättyjen vaiheiden sarjana. Hän kuvasi pikemminkin erilaisia kehityspolkuja, joiden suunta rakentuu yksilön ja ympäristön jatkuvassa vuorovaikutuksessa.

Varhaiset kokemukset vaikuttavat meihin, mutta kehitys ei pääty lapsuuteen. Uudet ihmissuhteet ja uudenlaiset kokemukset voivat muuttaa sitä, mitä odotamme itseltämme ja toisilta.

Bowlbyn mukaan mahdollisuus muutokseen säilyy läpi elämän. (Bowlby, 1988, pp. 135–136.)

Eli esimerkiksi tärkeä ihmissuhde tai/ja terapia voivat korjata kiintymyssuhteen.

Turvallinen tukikohta voi löytyä myös terapiasta

Bowlby sovelsi turvallisen tukikohdan ajatusta myös psykoterapiaan. Terapiasuhde voi muodostaa asiakkaalle suhteen, jossa vaikeita kokemuksia, tunteita ja muistoja voidaan vähitellen tutkia turvallisemmin.

Terapeutin tehtävänä ei tällöin ole asettua kaikkitietävän asiantuntijan asemaan ja kertoa asiakkaalle, mitä tämä todella tuntee. Bowlby kuvaa terapeuttista asennetta pikemminkin ajatuksella: asiakas tuntee oman kokemuksensa, ja terapeutti kulkee tutkimisessa hänen rinnallaan.

Terapeutti pyrkii olemaan luotettava, tarkkaavainen, empaattinen ja sensitiivisesti reagoiva. Samalla hän kannustaa asiakasta tutkimaan ajatuksiaan, tunteitaan, toimintaansa ja aikaisempia kokemuksiaan. (Bowlby, 1988, pp. 151–152.)

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että terapeutti olisi passiivinen. Jos asiakas esimerkiksi puhuu jatkuvasti kaikesta muusta mutta väistää omia tunteitaan tai läheisiä ihmissuhteitaan, terapeutti voi lempeästi kiinnittää tähän huomiota. (Bowlby, 1988, p. 152.)

Vanha suhdekokemus voi aktivoitua tässä hetkessä

Jos lapsi on oppinut, että läheisyyteen liittyy hylätyksi tulemisen riski, aikuisenakin ero tai etäisyys voi aktivoida voimakkaan tunnereaktion.

Jos taas ihminen on oppinut pärjäämään ilman muita, terapiasuhteen tai/ja parisuhteen merkitykselliseksi tuleminen voi itsessään tuntua uhkaavalta. Silloin yksi tapa suojautua voi olla vetäytyminen:

En minä oikeastaan tarvitse tätä.

Ei terapiasta ole mitään hyötyä.

Ehkä lopetan.

En minä olekkaan kiinnostunut tuosta toisesta.

Ehkä parempi vain olla yksin.

Tällaisessa hetkessä terapeutin tehtävänä ei ole vakuuttaa asiakasta siitä, että hänen tulkintansa on väärä. Kiinnostavampi kysymys on:

Mitä meidän välillämme juuri tapahtui?

Ja taas parisuhteessa. Pyri sanoittamaan omia tunteita ja pohtimaan, onko kyse oikeastaan vaan pakenemis reaktiosta.

Terapiasuhteen tai parisuhteen katkos ei ole epäonnistumista 💛

Hyvä terapiasuhde tai parisuhde ei tarkoita suhdetta, jossa ei koskaan synny pettymyksiä, väärinymmärryksiä tai etäisyyttä.

Oleellisempaa voi olla se, mitä niiden jälkeen tapahtuu.

Safranin ja Muranin mukaan terapeuttisen allianssin katkokset ovat hetkiä, jolloin asiakkaan ja terapeutin välinen yhteistyö, yhteys tai yhteinen ymmärrys heikkenee. Katkos voi näkyä esimerkiksi vetäytymisenä tai vastakkainasetteluna. Sen sijaan, että tällainen tilanne nähtäisiin vain terapian esteenä, sitä voidaan tutkia yhdessä. (Safran & Muran, 2000.)

Asiakas voi esimerkiksi ensimmäistä kertaa huomata sanovansa toiselle ihmiselle:

”Kun sanoit noin, minusta tuntui ettet ymmärtänyt minua.”

Ja toinen ei lähdekään pois.

Ei suutu.

Ei vähättele.

Ei sano, että tunne on väärä.

Vaan pysähtyy.

Siinä voi syntyä jotain hyvin tärkeää. 🌱

Korjaava kokemus ei tarkoita täydellistä suhdetta

Jos ihminen on aikaisemmin oppinut, että ristiriita tarkoittaa suhteen katkeamista, terapiassa hän voi vähitellen saada toisenlaisen kokemuksen:

Voimme olla eri mieltä ja silti pysyä yhteydessä.

Jos hän on oppinut, ettei omaa pettymystä saa näyttää:

Voin kertoa, että olen vihainen, eikä toinen hylkää minua.

Jos hän on oppinut, että kaikki täytyy selvittää yksin:

Voin tarvita toista ja silti olla itsenäinen.

Turvallisuus ei siis välttämättä synny siitä, ettei suhteessa koskaan tapahdu mitään vaikeaa. Se voi syntyä siitä, että vaikeista hetkistä voidaan palata takaisin yhteyteen.

Myös vaikeista lapsuudenkokemuksista voidaan puhua ilman syyllisten etsimistä

Bowlby nostaa esiin myös vanhempien oman historian merkityksen. Vanhemman kyky olla lapselleen emotionaalisesti saatavilla voi liittyä siihen, millaista tukea hän itse saa sekä siihen, millaista hoivaa hän on omassa lapsuudessaan saanut. (Bowlby, 1988, p. 126.)

Tämän näkökulman tarkoituksena ei ole syyllistää vanhempia. Päinvastoin se auttaa näkemään sukupolvien välisiä ketjuja.

Ihminen toimii suhteissa niiden keinojen varassa, joita hänellä on ollut mahdollisuus oppia.

Ja samalla uusia keinoja voidaan oppia.

Terapiassa ei myöskään tarvitse tietää heti, mikä on ”totta”

Bowlby kirjoittaa kiinnostavasti myös asiakkaan lapsuusmuistoista. Muisti ei ole täydellinen tallenne menneisyydestä. Terapeutin ei siksi tarvitse ratkaista, tapahtuiko jokainen muistettu yksityiskohta täsmälleen asiakkaan kuvaamalla tavalla. Terapian tarkoitus ei ole löytää tarkkaa tapahtumien kuvausta vaan enemmänkin tutkia tunteita ja kokemuksia. Mitä minä tunsin siinä tilanteessa? Mitä minä koin siinä tilanteessa?

Tämä on terapiassa tärkeää: sinun kokemus ja tunne on sinun kokemus ja tunne. Ei siskon, ei veljen, ei äidin tai isän.

Turvallisuus voi rakentua uudelleen 🌿

Varhaiset ihmissuhteemme vaikuttavat siihen, miten lähestymme muita ihmisiä, miten reagoimme etäisyyteen ja miten uskallamme näyttää tarpeitamme.

Mutta ne eivät kirjoita koko loppuelämämme käsikirjoitusta.

Myös aikuisena voimme saada kokemuksia siitä, että toinen ihminen pysyy lähellä, vaikka olemme vihaisia. Että tarpeemme eivät ole liikaa. Että väärinymmärryksiä voidaan korjata. Että ristiriita ei automaattisesti tarkoita hylkäämistä.

Parhaimmillaan terapia tarjoaa paikan, jossa näitä malleja ei ainoastaan puhuta auki, vaan niitä voidaan huomata juuri siinä hetkessä, kun ne ilmestyvät asiakkaan ja terapeutin välille.

Ehkä terapian yksi tärkeimmistä kysymyksistä ei silloin olekaan vain:

”Mitä sinulle tapahtui silloin?”

Vaan myös:

”Mitä meidän välillämme tapahtuu juuri nyt?” 💛

Lähteet

Bowlby, J. (1988). A secure base: Parent-child attachment and healthy human development. Basic Books.

Safran, J. D., & Muran, J. C. (2000). Negotiating the therapeutic alliance: A relational treatment guide. Guilford Press.