top of page

Uuden äärellä





Heittäytyminen elämän tehosekoittimeen, taas kerran.


Halusin kirjoittaa hieman omakohtaisemman blogin omista fiiliksistäni tämän hetkisestä elämänvaiheestani. Keväällä tosiaan astuin uuteen elämänvaiheeseen, kun aloitin opiskelut psykoterapeutiksi. Samaan aikaan olen kuljettanut matkassani yrittäjyyden alkuani, joka nyt on konkretisoitunut täysyrittäjyydeksi. Eli uusi ammatti sekä uusi tapa tehdä töitä. Huhu. Tämän lisäksi perheeseen kuuluu kaksi pientä lasta, jotka tuovat iloa, mutta vievät myös paljon jaksamista.


Aika moni rauta on nyt siis kuumana, mutta kaikki liittyy osaksi isompaa kokonaisuutta. Huomasin, että kahden vuoden ratkaisukeskeisen lyhytterapian opinnot herättivät minussa lapsuuden haaveen terapeuttiudesta. Ja tämä taas innoitti itsessään yrittäjyyden uralle. Nämä kaksi aluetta, yrittäjyys ja terapeuttius, yhdistävät intohimoni luovaan toimintaan. Molemmat kukkivat ja janoavat luovaa tekemistä.


Minua on kutsunut lapsesta asti kaksi ammattia, terapeutti ja näyttelijäntyö. Nämä kaksi alaa ovat kulkeneet rinnakkain elämässäni, ja nyt ne ovat johdattaneet minut tähän hetkeen. Lukion jälkeen pohdin vakavasti psykologian opiskelua, mutta matematiikan pelko esti minua edes katsomasta pääsykokeita. Matematiikka on aina ollut heikkouteni, ja olin kuullut, että sitä vaadittiin psykologian pääsykokeissa. Panostin siis teatterikorkeakouluun pääsemiseen. Ihmisyyden tutkiminen on kuitenkin ollut jatkuvasti läsnä teatterityössäni, ja koen, että teatterikoulutukseni ja -kokemukseni ovat olleet suurin anti terapiatyössäni. Haluan jatkossa tuoda teatterin keinoja yhä enemmän osaksi potilastyötäni.


Kävin siis kaksi opistotasoista teatterikoulua ja harrastin teatteria kaikki vapaa-aikani. Olen joskus miettinyt, että miten kaikki elämä menikään siihen. Se oli semmoista, että töistä suoraan treeneihin ja treeneistä suoraan nukkumaan. Ei sitä tehnyt muuta kun teatteria. No mutta teatterin ammattilaiseksi en yltänyt, joten aloin tehdä opiskella auttamistyötä ja tehdä sitä. Kuitenkin sosiaalityöntekijänä koin, että en päässyt ihan sille tasolla mielen operoinnissa ja vuorovaikutuksessa, kuten esimerkiksi teatterissa pääsi. Kunnes lamppu syttyi lyhytterapian harjoitusasiakkaiden kanssa. Sama flow ja palo roihui kun teatterinlavalla, joten päätin yrittää jatkaa hommia psykoterapeutin tasolla.


Hain ja pääsin siis psykoterapian opintoihin. Olin kyllä hyvin hämmentynyt, koska kaipa koin olevani vaan sosiaalityöntekijän ressukka, enkä psykologi. Hain vartavasten integratiiviseen suuntaukseen, koska en ole kovinkaan innoissani mistään teorioista tai aloista, missä uskonnon lailla vihkiydytään johonkin tiettyyn oppiin. Mielestäni ihminen on niin ainutkertainen, että sitä pitää katsoa hieman joka suunnasta ja yksilöllisesti. Integratiivisessa keskiössä on ainutkertainen asiakas omine ainutkertaisineen haasteineen, terapeutin oma persoona sekä hoitosuhteessa tapahtuva vuorovaikutus.


Lähdin vähän henkseleitä paukutellen kevääseen, enkä osannut odottaa, että opinnot olisivat näinkin haasteelliset. Olin jo käynyt oman psykoterapian ja opiskellut paljon, joten mietin, että eihän tämä nyt niin iso juttu ole. Luulin väärin :D Tuntui, että joutui sellaiseen mankeliin, missä pohti aivan alusta oman tavan tehdä asiakastyötä, omaa ammatti-identiteettiä ja elämäänsä ylipäätään. Mutta heti alkuräjähdyksen jälkeen tuli syvä tyydytys tätä kaikkea ruopimista kohtaan. Nyt saa taas hieman aloittaa hyvällä tavalla alusta. Minulle elämä on alati uudistuva tutkimusmatka, jonka syliin tahdon heittäytyä. Sen kulkeminen ei ole aina helppoa, mutta rämpimällä pysyy ainakin hereillä. Minulle on tärkeää, että elän elämääni hereillä ja tietoisena, että tämä on minun elämääni eikä kenenkään muun. Mutta sen kanssa operoiminen tarkoittaa, että aina pitää taas uudestaan ja uudestaan kuoria omaa sipulikuortaan ja katsoa, että mitä sieltä nyt taas löytyy.


Olen jo monta kertaa aloittanut alusta ja raapinut sipulia löytäen jos jonkinlaisia maailmoja. Näissä reissuissa olen luullut, että olen oppinut olemaan paikoillani ja että osaisin olla hetkessä eläjä. Mutta ei. No joo, ehkä jollakin tasolla, mutta nyt olen valmis astumaan syvemmälle ja vakaammalle pysähtymisen seisakkeelle.


Miten tämä sitten onnistuu?



Nyt ensimmäistä kertaa elämässäni pyrin todella tekemään itseäni hyvällä tavalla vastaan. Näissä toimissa esimerkiksi:


Pyrin välttämään monen asian tekemistä yhtä aikaa, mikä on haasteellista kaltaiselleni ihmiselle, joka innostuu kaikesta. Jätin palkkatyöni ja keskityn nyt yrittäjyyteen, jotta en kuormittuisi liikaa.


Meditoin päivittäin, vaikka se on vaikeaa, etenkin silloin kun mieli käy kierroksilla.


Liikun ainakin kolme kertaa viikossa, sillä liikunta antaa minulle paljon energiaa.


Pyrin tuomaan taidetta arkeeni, sillä se toimii stressin venttiilinä ja maadoittaa minut tähän maailmaan. Käyn teatterissa, teen improa ja tanssin.


Tiedostan myös tarpeen hidastaa ja tehdä asioita tietoisesti. Teen tietoisesti taukoja, vaikka mieli haluaisi kiirehtiä seuraavaan tehtävään.


Olen tullut siihen tulokseen, että multitaskaaminen ei ehkä ole luontaista, vaan opittu tapa. Pyrin hillitsemään tätä taipumusta, vaikka en usko täysin oppivani pois siitä, enkä ole varma haluanko. Nyt keskityn tietoisesti vetämään jarrua. Helppoa se ei ole, mutta työni auttaa tässä. Terapiatyö on itsessään meditaatioharjoitus – se vaatii vahvaa läsnäoloa ja keskittymistä yhteen ihmiseen kerrallaan.


Mutta niin, ehkä haasteellisinta on juurikin tuo huonojen käytänteiden pois oppiminen ja uusien parempien omaksuminen. Omalla kohdalla se tarkoittaa tietoista tekemistä, mutta myös vahvaa mielentyöstöä- miksi toimin niin kuin toimin ja missä on se juurisyy? Eli aktiivista toimintaa sekä käytännön että mielen tasolla. Se on terapeuttista työtä , jonka itse näen toimivaksi.


Ihanaa viikon jatkoa!

3 katselukertaa0 kommenttia

Viimeisimmät päivitykset

Katso kaikki

Comments


bottom of page